Reiskeri (1999 & 2024)
on mielestäni yksi kivoimmista saarista joissa olen
käynyt. Saaresta löytyy muun muassa jylhiä kallioita,
mäntyvaltaisen puuston lisäksi on pieni kuusikko ja haapametsikkö,
pohjoispuolen kallion painanteessa juolukkasuo jossa on ennen ollut
myös lakkaa eli hillaa jopa syötäväksi. Pohjoispuolella saarta kalliota
vasten on (todennäköisesti) liikkuvia kiviä. Epäilen, että ahtojäät
saavat kivet nousemaan
ylös kalliota ja joka talvinen veden jäätyminen ja sulaminen kivien
alla puolestaan saa kivet hiljalleen nytkähtelemään takaisin mäkeä
alas. Kivistä ainakin osa on niin isoja, ettei niitä ihminen jaksa
siirtää. Myös kaakkois-etelärannalla on kalliosta vastikään ja aiemmin
irronneita laatan
muotoisia satojen kilojen painoisia kiviä siirtynyt alkuperäiseltä
kalliopaikaltaan jäiden työntämänä toiseen paikkaan.
Kaakkois- ja pohjoisreunalla on myös toisen maailmansodan aikaisia
bunkkerirakennelmia, tai mitä niistä on jäljellä. Pirunpellolla
pohjoispuolella on siirretty kiviä kuin tuliasemapesäkkeiksi ja
kaakkoispuolella kummelin vieressä on suorakulmion muotoon ladottuja
laattakiviä kuin puisen korsun pohjana olisivat olleet. Saman
aikakauden muokkauksia on myös Lakassa ja Lupissa.
Reiskeri kuuluu Itäisen Suomenlahden Kansallispuistoon, eikä
maihinnousu ole sallittu 1.4-15.7.2024 välisenä aikana. Saarta on
ennallistettu sen verran, että jopa satavuotiaista katajikkoa on osin
kaadettu hiekkaisesta keskisaaresta, ettei alue kasvaisi pelkkää
katajaa. Täällä on lähialueiden ainoa harjuajuruoho (Thymus Serpyllum subsp.
serpyllum) esiintymä ja se näytti voivan
hyvin, kiitos Metsähallituksen Luontopalvelujen hoitaman niittyjen
ennallistamisen.
Reiskerissä on aineksia hyväksi reissusaareksi. Se on
Askerin, Kuusenkarin,
Kaiden ja Suurlakan
ohella eräs suurimmista saarista, joita ei ole rakennettu tai
muutettu juuri mitenkään, ellei sotien aiheuttamia jälkiä oteta
huomioon. Nämä saaret tarjoavat tarpeeksi suojaa
veneilijälle ja tutkittavaa riittää pitkäksi aikaa. Ne
ovat perusluonteeltaan
samanlaisia: karuja ja kallioisia, omalla tavallaan
kauniita.
Taustajuttu:
Kävin kiertämässä yhdeksän kohdetta 20.7.1999. Reiskeri oli seitsemäs, jota pidin siihen asti kiertämistäni parhaimpana. (Siksi näin monta kuvaa) Muut järjestyksessä: Vahakari, Laurinpöllä, Matalamaa , Kolseli, Kalouri, Suurlakka, Luppi ja Askeri .
Silloin 20. päivänä aamuyhdeksältä mökiltä lähtiessä oli aivan tyyntä. Kuinka ollakaan tunnin kuluttua Kirkonmaan selällä alkoi olla jo kevyen merituulen nostattamaa lainetta. Pienet alut kasvoivat Merikarin jälkeen tosi isoiksi, koska vanhat Kirkonmaan eteläpuolelta vyöryvät maininkien pohjat yhtyivät niihin. Luotin kuitenkin pieneen avoveneeseeni ja moottorin kestävyyteen, sekä siihen, etteivät aallot pääse yllättämään minua. Jatkoin matkaa, vaikka jokaisen pehmeän aallon harjan jälkeen tipuin äkisti puoliliukuvauhdissa avoveneelläni noin metriä alemmaksi. Heti tippumisen jälkeen oli lisättävä kaasua, jotta pääsisin taas seuraavan aallon ylitse. Aika ajoin hana auki ajaessa tankki alkoi uhkaavasti vajentua suunnitelua nopeammin.
Kiertelin saaria ja ankkuroin aina tyynen puolelle. Eräässä kalliosaaressa kävi niin, ettei ankkuri pitänyt. Tultuani takaisin saarikierrokselta huomasin veneen kääntyneen sivuttain ja kolkuttavan hiljaa maininkien tahtiin kalliorantaa vasten. Ilmeisesti tasainen kallio jatkui vielä ankkuriköyden kantaman ulkopuolellakin, jossakin 15 metrin syvyydessä.
Bensatilanteesta sen verran, että Yamahan 24 litran tankki näytti tyhjää jo Askerissa jatkuvan vasta-aaltoon ajon seurauksena. Matkaa kotiin oli vielä puolet koko matkan pituudesta, joten aloin olla huolissani. Minulla oli tosin 10 litran varakannu, eikä paniikkiin ollut aihetta, sillä kännyn akussakin oli vielä mehua tallella. Voisin sillä soittaa apuja kotoa.
Meren aaltoilua jatkui koko matkan aina iltaan asti, kunnes saavuin tyynemmille vesille Pitkän Kotkan mantereen puoleiselle sivulle. Kello oli yhdeksän ja maatuuli alkoi heräillä hiljalleen auringon painuessa mailleen. Merituulen jälkeiset mainingit loppuivat rannikkoväylällä tyystin.
Pääsin mökille bensan loppumatta ja olin ihmeissäni, kun tankin pohjalla oli vielä jotakin nestemäistä. Ilmeisesti rauhallinen myötäaaltoon ajo kuluttaa todella vähän. On kuin tulisi tuulen kuljettamana kotiin.
Viite sääoloihin: ohjeita veneilyyn.
Kävin Reiskerissä uudelleen 25 vuotta myöhemmin, 24.7.2024, oikeastaan kahdesti. Ensimmäinen rantautuminen oli koillisen puoleiselle kalliokielekkeelle, jossa on myös kolme kalliokiinnityslenkkiä ja hyvin syvää ison veneen rantautua (minulla pieni). Kuitenkin, käytyäni etsimässä pääsyä kallion päälle, en löytänyt mahdollista reittiä. Joskus tuossa taisi olla kiipeilyköysi? Noin kolme metriä korkea kallion reunama estää jyrkkyydellään kiipeämisen muualle saareen. Uintireissu tai venepaikan vaihto. Vaikka olikin hellettä, päädyin jälkimmäiseen. Uusi rantautumispaikka löytyi koillispuolen tasaiselta kallioalueelta. Peräankkuria sai hinata tasaisessa kalliopohjassa pitkään, ennenkuin se tarrautui johonkin pieneen halkeamaan. Samoin laitoin keula-ankkurin sakaran sopivaan kallionhalkeamaan maissa ja varmistin kiinnityksen pitkällä apunarulla, jonka kiinnitin edelleen keulaköydestä kallion halkeaman väliin kiilattuun puuhun. Ajatus siitä, etteivät veneen 10-30 metriset köydet ankkureineen ehkä löydä kivikkoista pohjakosketusta useampaan kymmeneen kilometriin itätuulella ulapan edessä, ei tunnu houkuttelevalta. Jos siis irtoaisivat kallion koloista sillä välin, kun kierrän saarta.
Yllä olevat isommat kuvat ovat vuodelta 2024 ja pienemmät vuodelta 1999. Lisäksi alla on panoraamakuvia, diaesitys ja Maps-linkki heille, jotka eivät ehkä ole nähneet karttoja täältä Kotkan vesialueelta.
Panoraamat: Reiskerin kutsuva
kalliokielekeumpikuja;
Kallionlaelta
pohjoispuolelta;
Umpikuja ja jyrkkä kallio
ylhäällä ja
alhaalla;
Etelärannan kalliolta merinäköala.
