3: Hamina - Haapasaari - Kaide - Kirnukari - Järvenkari - Kilpisaari - Koivuluoto - Hamina
Viimeisenä kuvausetappina - ennen kuin filmi loppui - kävin Kilpisaaren rannalla juuttumassa lumeen. Seurasin moottorikelkan uraa joka arvaukseni mukaan oli muotoutunut rajavartiolaitoksen partioinnista alueella. Aurinko oli iltapäivään mennessä pehmentänyt lumen märäksi jääpohjaa myöten. Hidastin rikkonaisen jään aiheuttaman tärinän takia ja huomasin että renkaat painuvat 10-15 senttiä lumeen. Koitin lisätä vauhtia mutta tuloksena oli enemmän kuopimista. No hätä ei iskenyt sillä tiesin pääseväni takaisin samoja jälkiä. Suzuki etenee takapakkia sohjossa paremmin kuin eteenpäin.
Ajovauhdilla on jonkin verran merkitystä. Paksusta ja laajastakin lumikentästä pääsee ylitse ikään kuin lentäen jos vauhdin pitää yli 60 km:ä tunnissa. Silloin sohjo ei ehdi teoriani mukaan niin paljon pois renkaan alta ja auto kulkee pinnemmassa. Jos taas koittaa edetä hitaasti, on toki turvallinen kontrolli koko ajan tapahtumista, mutta renkaat alkavat kuopia ja vauhti saattaa loppua kokonaan kesken. Silloin ei auta muu kuin ottaa toinen vauhti käyttäen valmiita uria hyödyksi. Kurvailu tässä vaiheessa vähentää pitoa entisestään, eli suuntaa ei voi paljon muuttaa.
Peruutin vähälumiselle kohdalle, auto ympäri tulosuuntaan ja kävely loppumatkasta Kilpisaaren kärkeen.
Eteläranta oli saanut hienot jäiset veistokset. Ne olivat parhaimmillaan toista metriä korkeat, vaikka lämpimät ilmat olivat varmasti haihduttaneet osan loistosta. Tällaista ei näe kovin monessa paikassa. Vuodenajoista talvi ja senaikainen maisema saaristossa vetää vertoja kesäilloille. Mielestäni lämmin lopputalven sunnuntai-iltapäivä oli juuri oikea hetki käydä ihailemassa luontoa.
Kilpisaaren itäpuolella jäässä oli halkeamia ja reilu alue välkehti tummansinisen veden pintaväreistä. Minulla ei olisi ollut rohkeutta jatkaa edes jalkaisin ahtojääalueen läpi, saatikka autolla. Kuitenkin olin ajanut kiinteää jäätä pitkin etelärannalle vailla todellista huolta jään kestävyydestä... kun tietää mistä ajaa niin ei huolen häivää =)
Ajoin Kilpisaaren ympäri takaisinpäin katsomaan mitä toisella puolella on. Jonkun verkkopaikka jään alla! Kukahan viitsii ajaa tänne kulmalle asti kokeakseen vain verkon läpi metrisen jään?
Kilpisaaresta on vain minuuttien ajomatka Itäkarien eteläisimmälle piskuiselle kalliolle. Menin sinne koska Kilpisaaresta katsoin avoveden alkavan karin eteläpuolelta. Harmi että filmi oli loppunut enkä saanut todistusaineistoa paksuimmasta ikinä näkemästäni ahtojäästä, joka oli noussut kallion päälle. Nimittäin käteni juuri ja juuri ylettivät mittaamaan tätä paksua, monta neliömetriä laajaa möhkälettä. Tuuli oli kasannut muutakin jäätä kallion reunalle kolmisen metriä paksuna kilkkeenä ja jäätyneenä sohjona ja sen etupuolelle edelleen yhtä korkean kasan noin 15 senttiä paksuista jääpalasista. Kaiken alapuolella välkehti meri. Kävin kapuamassa kirkkaassa auringossa vaaleansinertävää valoa hohtavat kasat ylös alas liukastellen ja varoen taittamasta nilkkoja. Oli pakko käydä reunalla heittämässä jäänpaloja mereen kuin pikkupoika :)
Katselin horisonttiin. Suursaari näkyi, muut Venäjän puoleiset saaret jäivät horisontin taakse.
Hiljaista.
Rauhallista.
Vastahakoisesti kapusin takaisin kallion toiselle puolelle jonka juurella auto odotti vahvalla peilijäällä. Kiintojäätä pitkin kotia kohti oli aikomukseni, kunnes Pitkän Kivikarin kohdalla päätin kurvata vielä Koivuluodon kautta. Puolessa välissä matkaa oli kohtalaisen korkea jään reuna. Kävin jalkautumassa tarkistaen riittääkö maavara, kun kuulin hydrokopterin ääntä tulosuunnastani. Rajavartijathan ne sieltä. Jäin sitten odottelemaan josko heillä olisi jotain juttua kanssani. Hydro kurvasi kohdalleni ja miehet vihreissä aurinkolaseineen nousivat kulkuneuvosta.
Ensin hieman epäluuloisena he tarkastivat kuka olen miehiäni. Olin varma etten ollut käynyt rajan väärällä puolen joten ei hämminkiä. Kun osoittauduin tavalliseksi sunnuntaiajelijaksi, he toivottivat hyvää jatkoa kuvauksille ja sen semmoisille. He olivat saaneet tiedon Haapasaaren Tornin valvonnalta että joku ajaa "pirunmoista" vauhtia jäällä Haapasaaren - Kilpisaaren välillä ja päättäneet tarkistaa asian. Jos en olisi päättänyt kääntyä Koivuluodon suuntaan ja pysähtynyt, he olisivat varmasti joutuneet vain seuraamaan minua saamatta ikinä selvyyttä olinko suomalainen tai en...
Koivuluodossa kaikki oli kunnossa, majassa kaikki paikallaan ja ei ristin sielua lähimailla, poislukien harmaalokit jotka olivat saapuneet pesintäpaikoilleen. Auringon lämpö ei enää tuntunut niin hyvin iholla.
Paluumatka sujui samaan ripeään tahtiin. Jää muuttui entistä pehmeämmäksi lähestyttäessä mannerta. Houtereesta lähtien jotkut hurjat kahdella moottorikelkalla ja endurolla ottivat kisaa kanssani pitkin laivaväylän reunaa. Hehän siinä kastuivat, en minä. He nimittäin tupsahtivat kuin tyhjästä takapeiliini ja kohtalaisesta vauhdistani huolimatta ajoivat näytösluontoisesti heittämällä ohi. Kurvasin pohjoiseen, Kuusisen ja Lehtisen välistä rannikkoväylän puolelle. Neljä kilometriä edempänä Morsiussaaren kohdalla näin samat kolme ajamassa hiljaisempaa matkavauhtia. Eivät siis kestäneet keskinopeuttani >:-) Tosin jään pintakin oli pelkkää loskaa ja vesi roiskui hurjana ryöppynä sivuilla ja takanani.
Lähestyessäni muita jäällä liikkujia ja Haminan satama-aluetta hidastin vauhdin niin etten näyttäisi hurjastelijalta jollainen olin. Aurinko muuttui jo oranssiksi kun käännyin viimein Lepikönrantaan ja Valtatie Seitsemälle. Päivän reissu takana ja kivaa oli, vaikka yksin olinkin.