Vähä-Marjakari

Saari jäi mieleeni lähinnä siitä, että maihinnousu oli todella vaikea (Heinäkuussa 1999).

Tapahtumakuvaus:
Tyynen puolella on houkuttelevan näköinen kallio (kuvassa), mutta lähempää katsottuna se onkin jyrkkäreunainen ja vieläpä mustana leväkasvustosta. Aallot ovat nousseet korkealle, joten musta pinta on liukas kuin jää. Päätän kuitenkin yrittää, sillä kallion laella on vielä kiinni metallitappi jonkin merimerkin jäljiltä, johon saisi keulan kiinni. Muita paikkoja ei tyynen puolelta löydy kuiville jaloille.

Heitän ankkurin rantaveteen ja etsin tarpeeksi syvää kohtaa ajaakseni moottorilla kallion reunalle. Noh, onpa yllättävän pahat kivikot kymmenen metriä ennen kalliota. Joudun nostamaan koneen ylös. Aikaa kuluu. Keula lähestyy rantaa. Hyppään vauhdikkaasti komealla loikalla kuivalle kalliolle. Äh. Ankkuriköysi liian löysällä. Vene ajautuu aaltojen voimasta kalliota vasten sivuttain.

Mietin mitä tehdä. Veneen reunan rouskuva ääni kalliota vasten saa minut hermostumaan. Laitan keulanarun kiinni metallitappiin kallion laella. Juoksen lenkkarit läpsyen takaisin alas hypätäkseni veneeseen laittamaan ankkuriköyden tiukalle. Pahus. Liikaa liukasta levää kalliolla jotta pääsisi veneeseen asti. Juoksen takaisin laelle ja otan keulanarun irti. Aikaa kuluu. Aallot rouskuttavat venettä. Valkoista gelcoatia näkyy jo mustalla kalliolla.

Olen taas veneen vierellä miettien, kuinka pääsen ohi niljakkaan kohdan. Koitan hypätä, mutta arvioin viimeisen jalansijan väärin. Oikea jalka luiskahtaa altani ja tömähdän häntäluu edeltä mustalle kalliolle liukuen välittömästi kohti vihreyttä ja pyöreitä kiviä metrin syvyydessä.

Työnnän nilkkani kivien väliin. Saan muutettua liu'un roikunnaksi veneen laidasta. Olen vyötäröä myöten vedessä. Ponnistan pohjakiviltä veneen laitaan tukien itseni ylös. Mitään ei murtunut. Hyvä. Shortseissa jarrujäljet. Märkä olo. Pääsen veneeseen työntäen sen kauemmas isosta pahasta kalliosta.

Nappaan keulaköyden veneeseen ja siirryn nopeasti perälle laskien koneen kippiasentoon. Kone käynnistyy heti. Peruuttelen potkuri kivien lomassa pyörien poispäin aaltojen keinuttaessa venettä. Samalla vedän ankkuriköyttä sisään. Nyt vasta huomaan kämmenieni olevan hellät ja punaiset. Tullut otettua kalliota vastaan liian rajusti.

Ankkuri irtoaa kivien välistä. Tuuli alkaa ulompana vaikuttaa veneen ohjattavuuteen. Pujottelen kivien välissä pitkin karin pohjois-sivua etsien uutta paikkaa. Nyt ei ole enää väliä, jos varpaat kastuvat...

Pääsen viimein rantautumaan toisaalla kahlaamalla loppumetrit matalassa rantavedessä, pohjan vaihdellessa pyöreistä kivistä tasaiseen kallioon. Koko pohjan peittää pehmeä vihreä kasvusto, joka aaltoilee veden mukana. Märät vaatteet saavat jäädä, käyn naku-uinnilla rauhoittumassa. Vesikin virkistävät 18 astetta. Ja lämmin aurinkohan kuivattaa.

"Älkää kokeilko tätä yksin." -Jani Ylä-Jääski

Vähä-Marjakari ympäristöineen on todella kivikkoinen paikka. Maihinnousua ei kannata yrittää ilman ankkuria, lisäksi on oltava valmis kahlaamaan rantaan. Ylempänä saaressa kasvaa kivoja puunkäppyröitä ja myrskyrajalta löytyy kaikenlaista kuonaa, kauniiden pyöreiden kivien lomasta. Voi olla, että olin ainoa vieras saarella pitkiin, pitkiin aikoihin.

Kuva ohikulkumatkalta 2010: Vähä-Marjakari on oikeanpuoleisin matala kari (näissä menee helposti sekaisin).